Lavkarittet

Fuji-Peloton Team Finland kävi tutustumassa Norjalaiseen pyöräilykulttuuriin. Kävimme ajamassa Lavkarittet maastokisan.

Lavkarittet lyhyesti:
Lähtö Hattengistä ja maali Skibotnissä. Aluksi kiivetään merenpinnan tasolta vajaaseen 840m vuorelle, mihin matkaa kertyy n.17km Viimeinen 10km on kunnon nousua. Kokonaispituus kisalla on 68km, mistä loppu onkin lähinnä laskettelua alaspäin, poislukien lopun muutamaa alle 100 nousumetrin nousua.

Reittikertomus:

Torstai:

Sorvisto ja Repo lähtevät Jyväskylästä aamulla hieman yli kuusi. He ajavat meille Viitasaarelle, jossa tarjoamme heille aamupalan. Sitten matka voikin oikein kunnolla alkaa. Pysähdymme Tornioon syömään ABC:lle, jossa söimme ravitsevat pizzat. Matka jatkui jälleen. Lopulta saavuimme Kilpisjärvi 100 kyltille, mistä oli siis 100km kilpisjärvelle. Jäin siinä kyydistä pois ja ajoin majapaikallemme kilpisjärvelle. Reissun aikana ajoin mm. Suomen maanteiden korkeimman kohdan ylitse. Reilussa 500m ollut kohta oli kohtalaien mäen päällä. Mäen alla kasvit olivat jo pakkasen kuuraamat. Myös pientä ruskan havaitsemista oli matkalla. Saavuin majapaikalle 22:30 ja muut olivat lähteneet lenkille. He kävivät ajamssa reilun tunnin avaavan lenkin autoilun päätteeksi.

Aamupalalla meillä.

Porovaara

Koira halusi lähteä mukaan

Tällaista jälkeä tulee kun vie pyöriä katolla..

Vähän peesiä.

Mökkimme Kilpisjärvellä.

Perjantai:

Lähdimme jälleen Sorviston ja Repon kanssa matkaan. Yritimme päästä ajamaan pyörillä Mallan luonnonpuistoon, mutta jo parinkymmenen metrin ajon jälkeen meidät heitettiin ulos. Metsänvartija tuli sanomaan että tänne ei ole pyörillä asiaa. Olimme pettyneitä. Olisimme halunneet käydä kolmen valtion rajapyykillä ja polku oli todellista unelma baanaa. Jouduimme tämän jälkeen lähtemään kiertämään vain saanaa pyörillä. Ajoimme mönkijä uraa niin pitkälle kuin vaan se jatkui. Sitten käännyimme vain tylysti takaisin. Ura oli todella kivikkoista ja möen päältä alkoikin ehkä lenkin paras osuus. Monta kilometriä pitkä tekninen kivikko lasku jossa kuski ja pyörä joutui koville. Kädet olivat ihan muusia tämän jälkeen. Hienoja pitkospuita ja rappusia päästiin myös ajamaan alaspäin ja OTB:ltä ei vältytty. Eikä myöskään rengasrikoilta. Mr. Repo saikin puhkottua kahdesti renkaansa tällä 3h lenkillä. Ilmiömäinen renkaanpuhkoja siis. Loppupäivän otimmekin rauhassa ja lähinnä tankkasimme kisaan.

Tahtoo soutamaan.

Herkkyyttä löytyy.

Team photo

Keppi on mun kaveri

Lauantai:

Ajatuskin hapottaa

Suuri päivä koitti vihdoin. Söimme perussetit aamupalaksi ja lähdimme kohti lähtöpaikkaa. Kävimme aluksi vähän fiilistelemässä kisan loppua Skibotnissä ja sitten lähdimme Hattengiin. Päivä oli pilvinen ja kostea, mutta pilvipeite repesi päivän aikana. Lähtöalueella oli hieno nähdä kuinka kilpailun järjestäjät olivat todella innoissaan meistä suomalaisista. He haastattelivat meitä ja kuvasivat ja fiilis oli tosi hyvä. Ihan kuin olisimme olleet joitain supertähtiä. Siinä sitten otimme lämpöä ja tutkailimme alun reittiä. Alkuun oli n. 7km asfalttinousua ja loppu 10km oli saksalaisten sotavankien tekemää kärrypolkua. Kisa lähti liikkeelle verkkaisesti etuauton perässä. Olimme ryhmittyneet keulille. Aloitimme ajamaan tosissaan vasta 7km ajon jälkeen jolloin alkoi se jyrkkä ja paikoin serpentiininen kärrypolku. Kun Repo lähti vetämään mäkeä niin tippui peesistä kaikki paitsi joku pullea norjalainen DT Swissin tuubikiekoillaan. No muutaman minuutin päästä norjalainen zippasi täysin ja loppupäivänä ei häntä näkynyt. Hyvä taktiikka siis norjalaiselta aloittaa 10km mäki. No tässä vaiheessa alkoi Repoon muodostua kaulaa ja ajoimme Sorviston kanssa kahdestaan hetken. Vähän aikaa ajettua alkoi minun jalat pelittää kunnolla, kun hapot poistui ja lähdin ajamaan nousua omaa vauhtia. Yritin ajaa Repoa vielä kiinni ja ehkä vähän sainkin, mutta sitten kun tuli loivempi nousuosuus niin ero näytti liian suurelta ja päätin ajaa lopun noususta rauhallisemmin, että pääsisin alamäen alkaessa muiden peesiin. Viimeiset nousumetrit ajettiinkin Sorviston ja jonkun norjalaisen kanssa. Yritimme Sorviston kanssa tiputtaa norskia alamäessä, mutta norski olikin todella hyvä laskemaan. Ajoimme sitten kolmistaan kunnes joku toinen hurjapää norlainen otti meidät alamäessä kiinni. Paineltiin siinä sitten nelistään menemään. Itse aina vähän jäin kovavauhtisimmissa laskuissa, kun en uskoltanut ajaa, mutta sain kuitenkin tasaisella pätkällä porukan helposti kiinni. Tässä vaiheessa Fujitiimin taktiikka oli selvä: emme vedä Sorviston kanssa metriäkään ja annetaan norskien vetää, että Repo saa mahdollisimman suuren eron meihin. Tämä taktiikka onnistui hyvin, sillä norjalaiset aina välillä turhautuivat ja kukaan ei sitten vetänyt. Loistohomma Repolle ajattelimme. Norjalaiset tajusivat kuitenkin, että heidän on vedettevä tai muuten muut ajaa meidät kiinni. Niin he sitten vetivät ja minä ja Sorvisto tulimme kevyesti imussa loivaa laskua. Reitillä oli muuten uskomattomat maisemat. Vilkasin nousussa kerran sivulleni ja mieletön vesiputous oli siinä ihan vieressä. Vuoren päällä oli myös lunta. Harmi vain kun maisemia ei kerennyt katselemaan vaan oli ajettava kisaa. 25km ennen maalia oli 15km pitkä asfalttialamäki, missä pystyimme Sorviston kanssa ajamaan käytännössä koko mäen jalka suorana. Tämä kyllä kostautui siten, että viimeiselle 10km piti koneen jälleen lämmetä, mikä tuotti vähän vaikeuksia. Viimeinen 10km olikin lähinnä polkua muutamalla alle 100 korkeusmetrin nousulla varustettuna. Norjalaiset yrittivät iskeä poluilla mutta pysyimme helposti vaihdissa. Viimeisissä mäissä norjalaisten meno oli jo niin nihkeää, että olisin iskenyt irti, ellei Sorvistolta olisi tippunut ketjut. Jäin sitten taktisista syistä jarruttamaan norlaisten menoa, että Sorvisto pääsee mukaan porukkaan. Juuri viimeisen mäen päällä, jossa olisi tehnyt mieli iskeä, etuvaihtaja päätti jäädä pienimmälle eturattaalle. Harmitti. Käytössä oli siis vain 26/11 välitys. Menin sitten vetämään viimeiset 5km, ettei vauhti kasva liian suureksi alamäissä. Siinä tuli sitten 150rpm:llä ajettua hetki kunnes päästiin viimeiselle polulle. Vedin polun melko täysiä, vaikka välitykset olivatkin liian pienet. Sitten vastaan tulikin viimeinen töppyrä, johon sain hyvän iskun päälle. Yksi norjalainen pääsi tosin edelle, mutta tulin silti kolmantena yleisesti maaliin. Sorvistolta lähti harmittavasti 5km ennen maalia klossi kengästä ja hän ei siten oikein voinut viimeisen mäkeen iskeä. Harmittavaa epäonnea. Mutta mikä parasta Repo voitti tämän kisan ja ansaitsi 5000 norjan kruunua, mitä tänne lähdettiin hakemaankin. Repo voitti aika ylivoimaisesti, tehden uuden reittiennätyksen. Ennen oli kuulemma uudella reittiennätyksellä tienannut lisäkisi 10 000 norjan kruunua, mutta kun he kuulivat kovan tason tiimin tuleva Suomesta mukaan, niin he ottivat tuon palkinnon pois. Tässä ovat kisan kokonaistulokset

Maali

Fuji-Peloton Team Finland putsasi siis melko hyvin pöydän. Kun sain tietää palkintojenjaossa, että vielä kolmaskin saa rahaa niin hymy oli herkässä. Luulin vain, että voittaja saisi rahaa. Ansaitsin itse vielä 1000 norjan kruunua, mikä oli kiva bonus. Paremmalla tuurilla olisimme voineet saada kaikki palkintorahat itsellemme, jos Sorviston klossi ei olisi irronnut ja ketjut tippuneet, sekä minun etuvaihtaja ei olisi sanonut itseään irti. No ensivuonna olemme suunnitelleet lähtevämme mukaan myös, jos ei ole mitään estettä.

Palkintorahaa

Ajaminen kutsuu.

Terveisin Toni

Jämi84 ja XCE-SM 4-5.8.2012

Viikonloppuna kisattiin Jämillä. Lauantaina oli luvassa Jämi84, joka oli itselleni yksi kauden päätapahtumista ja sunnuntaina sitten historian ensimmäiset XCE eli eliminaattorin SM kisat. Fujitiimistä oli mukana itseni lisäksi Tontsa ja Jaakko, Tontsa tosin maajoukkueen riveissä tällä kertaa. Odotin etenkin lauantain 84km:n kisaa vesi kielellä, olihan luvassa nopeaa hiekkatietä höystettynä parilla helpolla polulla. Eli luukutuspätkää, joka sopii minulle. Lisäksi lauantaina oli viivalla suomen kärjen lisäksi tukku kovia Virolaisia, jotka kerrankin olivat Furious Fredeineen oikeassa paikassa… J

Starttipistooli pamahti klo 10, ja sitten lähdettiin vetämään Jämin kiitorataa kohtuu haipakkaa. Alkuhapotuksen jälkeen vauhti hieman tasaantui ja jonkin sortin vuorovetoakin oli kärjessä havaittavaissa. Tulipa sitä itsekin joku siivu siinä vedettyä. Kuitenkin ekaa kertaa kisakeskuksen vieressä käännyttäessä oli porukka pitkänä katkeamattomana nauhana, eikä mitään varsinaista kärkiporukkaa ollut muodostunut. Tämän jälkeen oli n.3km alaspäin viettävä suora hiekkatiepätkä, jossa välillä kelattiin täysiä ja välillä rullailtiin. Ajo tuntui niin helpolta että pithän sitä itsekin koittaa iskeä, mutta viron poika oli hereillä… :D Noin 24km kohdalla käytiin kisakeskuksessa, jossa oli myös välikiri jonka nappasi Helmet Tammkörv. Itse en tähän kiriin panostanut, mutta pyrin olemaan aika korkealla koska oli tiedossa että kirin jälkeen tuli pari hyvää nousua jossa oli mahdollisuus iskeä. Minulle meinasi käydä vanhanaikaiset kun ennen kiriä edessä menevän kaverin eteen aukesikin yhtäkkiä 50m ero, mutta se tuli onneksi nopeasti kiinni heti kirin jälkeisessä nousussa. Nyt oli kuitenkin verryttelyt tehty ja kisa käynnissä. Muutama kilometri tästä kun reitti nousi metsäautotietä pitkin Jämin harjun päälle alkoi iskutus kun ensin Vastarannan Mikko ja sitten Alges Maasikmets tykittivät pitkää nousua hyvää vauhtia, tässä porukka harveni lisää, tai sitten ei… En oikein tiedä kun en paljoa taakseni katsellut, heh. Noin 32km kohdalla oli pari kilometriä pehmeää ajopolkua, jossa ensin iski Riivo Schumann ja hänet oli ajettu kiinni, niin sitten iski Tammkörv johon minä sitten mukaan. Isku ei mikään ihmeellinen ollut mutta ketään muita ei kiinnostanut tulla mukaan. Ajoimme seuraavan tiepätkän sopuisasti vuorovedolla ja aina yritin aina polulla iskeä vähän lisää vauhtia. Niinpä ero pääjoukkoon pikkuhiljaa kasvoi.

Ennen Vatulan huoltoa olevassa nousussa Tammkörv iski karkuun ja tämän jälkeen taktiikka oli selvä: täysiä maaliin. Tammkörv sai tasaisesti lisättyä eroa ja pääsikin jo näkymättömiin. En kuitenkaan antanut tuumaakaan periksi ja sainkin Tammkörvin selän näkyviin Hämeenkyrön lentokentän kulmilla olevassa pehmeässä hiekkanousussa, joten peli ei ollut missään nimessä vielä pelattu. Kierroksen kaukaisimmasta nurkasta alkoi pitkä, varmaankin luokkaa 15km:a oleva hiekkatiepätkä, jossa loppu oli asvalttia. Katsoin moneen otteeseen väliaikoja eri tienmutkista ja ladonkulmilta. Ensin ero oli 32s, sitten 27, 25,28,23,18,20,16,13… eli ero kutistui hitaasti, mutta varmasti. Jalka tuntui edelleen hyvältä ja tiesin olevani vahvoilla lopun nousuissa. Kun vihdoin pääsin Tammkörvin takarenkaaseen n.17km ennen maalia, niin en ehtinyt edes alkaa peesissä rullaamaan kun pamahti. Takarengas oli revennyt kyljestä. Tuossa kohtaa oli aivan sileää hiekkatietä, jossa sitten ilmeisesti oli ollut koko Jämin kankaan ainoa terävä keppi tai kivi… Sisärenkaanvaihto ei sitten mennyt aivan niin kuin strömsöössä… varasisurin venttiili oli puolimätä ja ensimmäinen CO2 patruuna ei mennyt kunnolla sisään, sitten kun koitin pumpata, niin en enää saanut ilmaa sisään. Surkea yhdistelmäpumppu ei siis toiminut patruunan kanssa eikä ilman sitä, tässä vaiheessa myös Alges Maasikmets tuli ohi, ero oli ollut parisen minuuttia. Seuraavassa letkassa tuli ainakin Rossi, Ojala, Kangaskokko ja hienosti ajanut Ville Toivonen, sainkin Kangaskokolta pumpun joka toimi, tosin sitten varasisurin sielu otti ja katkesi. Tässä vaiheessa kiroilin niin äänekkäästi että paljon että lähialueen puut kuolivat ja kasvit kuihtuivat. Sitten koittikin parin minuutin tuskallinen odotus kun ei voinut tehdä yhtään mitään—paitsi kiroilla, ja sitten sitä taas kiroiltiin. Seuraavassa letkassa tulikin sitten ritari Sir Jaakko ratsastaen valkoisella Fuji SLM 29 1.0 ratsullaan. Jaakolta sain sitten uuden sisurin ja pääsin vaihtohommiin. Juidelta saadulla pumpulla homma alkoi pelittään ja sain vihdoin renkaaseen tarvittavan määrän ilmaa, jolla pääsin jatkamaan matkaa. Maalissa osoittautui että renkaassa oli 1.15bar, jos olisi ollut enemmän niin sisuri oli pullistunut kyljestä pihalle. Pitkällisen remontin jälkeen pääsinkin taas liikkelle hitaasti, mutta kankeasti. Ei ollut enää maailman mahtavin fiilis ajaa, mutta yritin vielä rimpuilla ja ajaa kiukulla maaliin. Sain loppumatkalla vielä muutaman selän kiinni ja loppunousut nousi vielä aika mukavasti, joten olisin vähintäänkin laittanut Tammkörvin tiukille lopussa… Maaliin tulin lopulta sijalla 15, niukasti alle 3h ajalla. Kun voittaja Tammkörv käytti 2.47.57. Minulla oli Garminissa autopause päällä, eli kello oli pysähdyksissä remontin ajan. Ajoaikani olikin 2.48.31, joten tämänkin suhteen lopussa olisi ollut aika tasaista. Maalissa kyllä lievästi harmitti, mutta tämä kuuluu kuitenkin lajin luonteeseen eikä itku auta markkinoilla. Ensi vuonna pitää sitten kostaa! Muista tiimiläisistä Toni oli 11. ja minun auttamisen jälkeen letkasta pudonnut Jaakko 12.

Muutenhan Jämi84 oli aivan loistava tapahtuma, selkeästi erilainen reitti kuin missään muualla suomessa. Järjestelyt toimivat ja kisapaikalla oli rento fiilis. Reittimerkinnätkin oli aivan parhaasta päästä, mitä olen nähnyt. Ainoastaan muutamassa kohdassa olisi sisäkurvin voinut sulkea ja pitkillä tiepätkillä laittaa useammin merkkinauhoja. Nämä kritiikit koskevat tosin kaikkia kisoja, silloin kun ajetaan silmät sumussa kovaa, niin reitti ei voi koskaan olla merkitty tarpeeksi hyvin. Ei sillä että olisin reitiltä eksynyt tai edes meinannut  eksyä, mutta kisassa pienikin epävarmuuden tunne reitin suhteen on tyhmää. Uskon kuitenkin että nämäkin seikat ovat jo ensivuonna korjattu, sen verran pätevältä järjestäjien touhu vaikutti.

Sunnuntaina olikin sitten maailmanhistorian ensimmäiset XC-eliminaattorin SM-kisat. Kisakeskus oli sama kuin edellisenä päivän, mutta rata hieman lyhyempi. Rata oli hyvin tarkkaan 1000m sisältäen tiukkoja mutkia, tukkien ylityksiä ja tiukan nousun jämin harjun päälle. Kisan ratkaisupaikkoja oli nousun lisäksi laskun jälkeinen hevosenkenkä, jossa oli karkeaa irtosoraa, ja joka oli hyvin hankala ajaa kovaa. Kovaa vauhtia taas tarvitsi heti kaarroksen jälkeen, kun tasaisella kentällä oli n.10 tukkia muutaman metrin välein poikittain. Tukeista piti hyppiä yli, eikä niiden välissä ehtinyt polkea, joten hyvällä alkuvauhdilla vauhti säilyi jotenkuten viimeisenkin tukin yli. Kisapäivä venyi pitkäksi ja pyörällä tuli rullailtua yhteensä melkein 4 tuntia. Kisakonsepti on tuttu sprinttihiihdosta: Ensin aika ajo, jossa katsottiin lähtöpaikat erävaiheeseen. Lähtijöitä oli 32 eli kukaan ei pudonnut vielä aika ajosta. Aika-ajon vei suvereenisti Miettisen Olli n. ajalla 2.13, itse olin 7. ajalla 2.22. Ekasta erästä menimme Tähden Tontsan kanssa jatkoon helposti n. 2.27 ajalla. Toisessa erässä pääsikin jo ajamaan kunnolla kun Tontsan lisäksi hyvän aika-ajon ajanut Jerry Oksman oli hiillostamassa. Tontsa tippui ja menimme Jerryn kanssa välieriin. Minä vein erän n.2.16 ajalla. Välierissä sain vastaani Jerryn lisäksi Ojalan Henrin ja hienosti ajaneen Juho Hännisen, joka oli edellisessä erävaiheessa alistanut Picaron miehiä. Henkka piti vauhtia ja minä kuittasin loppusuoralla vielä ohi, aika oli n.2.13. Finaalissa olivat sitten minun ja Henkan lisäksi Olli Miettinen ja Samuel Halme.

Sain finaaliin huono lähdön, kun en saanut jälkaa heti polkimelle. Pääsin kuitenkin kolmantena tiukkaan nousuun, jossa jouduin taas vähän huonolle linjalle. Edessäni Ollilla oli hiukan häikkää voimansiirron kanssa ja pääsin kuittaamaan hänet ja siirryin Ojalan kantaan kakkoseksi. Mäen päällä vauhti tuntui kohtuullisen helpolta, helppo tuntuu tässä tapauksessa siltä että happoja ei ollut vasta kuin 6milliä, 10millin sijaan… En kuitenkaan lähtenyt haastamaan Henkkaa ennen laskua ettei hän olisi päässyt tasaisella peesistä hyökkäämään ohitseni ennen tukkihyppelyitä. Laskun lopulla kuittasin Henkan sisäkautta ohi ja samalla hetkellä Olli alkoi puskea ulkokautta, pääsin kuitenkin aivan loistavasti ekalle tukille, paljon kovemmalla vauhdilla kuin kertaakaan aikaisemmin ja pystyin tekemään muutaman metrin eron seuraavaan kaksikkoon. Tukkien jälkeen tilanne näytti hyvältä , kunnes aloin polkemaan ja mitään ei tapahtunut… Olin pomppinut tukkien yli niin kova kyytiä että ketjut eivät olleet pysyneet matkassa, vaan olivat tipahtaneet ison rattaan ulkopuolelle, muutaman sekunnin suttauksen jälkeen ratas tarrasi ketjuun ja pystyin taas polkemaan, mutta sanomattakin selvää että Olli ja Henkka porhalsivat ohi, säilytin kuitenkin 3. sijan ja kuittasin kauden toisen SM-mitalin. Loppusuoralla Olli kuittasi Henkan ja vei ensimmäisen eliminaattorin SM-kullan.

Tuossa videopätkää a'la J.Visti:

Omat suoritukset toisaalta ilahduttavat, toisaalta sapettavat. Eliminaattorin voitto meni kuitekin oikeaan osoitteeseen, olihan Olli varmaan ainoa kärkiporukasta, joka oli harjoitellut kyseistä lajia edes vähän… Toivottavasti Olli ei nyt ala jäähdyttelemään, kun pitkään jahdattu suomipaita tuli vihdoin omaan vaatekappiin.

Tällaiset turinat tällä kertaa.

-Valtteri