Maastokaluston rakentelua

Siitä saakka, kun viime kesän maastoajokelit alkoivat olla takanapäin, ovat katseet pyöräilyharrastuksen osalta kääntyneet jo seuraavaa kesää kohden. Tässä juttua siitä miten itse olen talven aikana lähtenyt päivittämään omaa maastopyöräkalustoani sekä esimerkkejä joistain teknisistä ratkaisuista erityisesti voimansiirron puolella sekä syistä miksi olen niihin päätynyt.

Oma ajokalustoni tulee säilymään ensi kautena rungoiltaan samana kuin vuonna 2011, eli ykköspyöränä 26" 100mm molemmista päistä joustava Canyon Lux ja kakkos-/treenipyöränä 26" 100mm edestä joustava BeOne RAW rungolle koottu jäykkäperä. Maastopyöräilyn kestävyyslajien, eli XCO ja XCM kisastartteja ajan vähän kaudesta riippuen yleensä kymmenen molemmin puolin ja harjoituskilometrejä maastopyörällä kertyy reippaat viistonnia. Periaate kaluston suhteen minulla on ollut, että pyörän pitää olla XC-käyttöön kyllä riittävän kevyttä, mutta kuitenkin kohtuullisen hintaista, enkä edes hanki mitään sellaisia komponentteja, joiden hajoaminen harmittaisi kauheasti, vaan kalusto on käyttöä varten. 

Ykköspyörässä olen yleensä pitänyt tietenkin parhaat komponentit, mutta aina kun hankin Canyoniin jotain uutta, niin siirrän vanhan komponentit saman tien kakkospyörään. Tarkoilla pyörien painolla ei ole minulle oikeastaan sen suurempaa merkitystä. Molemmat painavat kiekoista riippuen jonkun verran alle 10kg ja tavoite on pitääkin painot kurissa kestävyyden kauheasti kärsimättä. Tällä hetkellä Canyon on itse asiassa osina ja runko korjaustelineessä odottamassa uusia palikoita kevättä varten samalla kun BeOne kerää kilometrejä talviajossa.

Kaunistelematon kakkospyörä, BeOne RAW.

      

Kisakone odottamassa uusia palikoita.

Viime kauden aikana molempiin pyöriin vakiintui kahden eturattaan systeemi. Totuttelumielessä tosin olen käyttänyt molemmissa pyörissä ihan tavallisia triplakampia, joihin olen hankkinut sopivia TA:n Chinook rattaita, toisessa pyörässä on ollut 40-28 ja toisessa 38-26. Aika yleinen tapa näyttänyt olevan kisoja kiertävien kuskien keskuudessa. On selvää, että jatkossakin ajan tuplakammilla, monessa kisassa yksi eturatas, esim. 38 piikinen, olisi riittänyt hyvin. Koska triplakammilla q-factor tai ketjulinja ei ole kahdelle rattaalle optimaalisin tulen hankkimaan Canyoniin jotkut valmiskammet, todennäköisesti Shimanon XTR:t tai SRAM XX riippuen vähän hinnasta ja sopivasta rattaiden koosta.

Canyonissa hyvin palvelleet Truvativin Noir -kammet. Paino laakereineen ja kuvassa näkyvillä TA:n 40-28 rattailla on muuten melko tarkalleen sama kuin SRAM XX kampien ilmoitettu paino. Kevään aikana saavat kuitenkin siirtyä kakkospyörään.

Sen lisäksi, että esim. 40-28 tuplakammilla ajaminen on jotenkin luontevampaa, kun eturatasta ei tarvi ajaessa vaihtaa niin usein kun aikaisemmin, saa kevyemmistä kammista muitakin etuja. Takavaihtajana pystyy käyttämään kaikilla yleisimmillä rataskombinaatiolla medium-häkkistä vaihtajaa (ainakin SRAMin vaihtajissa kapasiteetti riittää), joka on tietysti vähän kevyempi ja myös pienikokoisempi. Samalla etuvaihtajaksi käy hyvin 2x maantievaihtaja, jotka ovat huomattavastikin maastovaihtajia kevyempiä, eivätkä sen kalliimpia. Kolmelle eturattaalle maantievaihtajat ovat monesti turhan tarkkoja säätää. Vielä kun olen jo pidemmän aikaa käyttänyt kymppiketjua, on etuvaihtajana oikeastaan ollut pakko käyttää 2x10 etuvaihtajaa - 3x9 etuvaihtaja kun ei yksinkertaisesti pidä kymppiketjua yhtä luotettavasti rattailla. Tuolloin esim. nopeissa vaihdoissa ketju tuppaa tippumaan herkemmin, vaikka säädöt olisivat kunnossa. 

Vaihtajina edessä ja takana minulla on ollut aikaisemmin Shimanon XT:n ja XTR:n eri versioita, mutta oikeastaan kiertovaihtajien, eli grippareiden käyttöön siirtymisen myötä olen hankkinut myös SRAMin vaihtajia. Tarve grippareiden käyttöön ilmeni pidempien maastokisojen aikana, kun käsien väsyminen muun muassa Tahkon kahden kierroksen aikana aiheutti sen, etten jaksanut enää kunnolla painaa varsinkaan etuvaihtajan vipuja. Miehen heikkouttahan se tietenkin on, täytyy tulevana kesänä koettaa viipyä reitillä vähemmän aikaa, ettei ehdi väsymään. Onhan nuo kiertovaihtajat muutenkin ergonomisemmat. Nyt minulla on käytössä grippareista muutamia erilaisia versioita, mm. Shimanon 9sp vaihtajille tehty SRAMin Attack on ollut talven BeOnessa, jolloin olen saanut ajettua mukavasti loppuun ysipakkoja ennen lopullisesti 2x10 voimansiirtoon siirtymistä. Attackin oma kahva on sen verran liukas, että X.0 gripparin kahvaa käyttämällä tuntuman saa melkein samaksi kun X.0:kin.

Voimansiirron osalta olen siis vähitellen siirtynyt takana kymmeneen rattaaseen, eli ensi kaudella käytössä tulee olemaan koko ajan yleistyvä 2x10 voimasiirto. Vaihteiden osalta testasin jo viime kesänä lenkeillä ja yhdessä kisassakin SRAM X.9 10sp takavaihtajaa SRAMin X.0 grippareilla. Vähän kikkailua tuon kombinaation toimimaan saaminen kymmenellä takarattaalla vaati, mutta nyt kun tulevien SRAM XX ja X.0 kymppigripparien hinnat ovat näkyneet nettikaupoissa olevan 4-5 vanhan X.0 grippariparin hinnan verran, aion käyttää systeemiä jatkossa molemmissa pyörissä. Takavaihtajina suunnittelin käyttäväni BeOne:ssa tuota X.9:ä ja Canyoniin hankin todennäköisesti XX:n. 

Itse takavaihtajiin olen tehnyt ihan kokemusten pohjalta pienen päivityksen vaihtamalla rissat parempiin, koska varsinkin Shimanon vaihtajissa rissat tuppaavat kuluessaan heilumaan sivusuunnassa vähän miten sattuu. Tämä aiheutti ainakin itselläni sen, että vaihtaja heitti joskus ketjun takapakan ja pinnojen väliin, vaikka vaihtajan rajoitinruuvi oli säädetty ihan selvästi jonkun verran ulospäin isoimpaan lehteen nähden. Kun nettikaupoissa näytti olevan KCNC:n alumiinirissoja jopa halvemmalla kuin vaikka XT -takavaihtajan alkuperäiset muovirissat, olen aina hankkinut vaihtajiin alkuperäisten rissojen kuluessa uudet KCNC:t.

KCNC rissoilla päivitetty SRAM X.9 ja X.0 takagrippari, jossa ei naksut mene ihan alkuperäisen numeroinnin mukaisesti. Takavaihtajan paino tiaphti noilla rissoilla alkuperäisestä muuten kokonaiset 6g.

Muun voimansiirron, eli pakan ja ketjujen osalta omissa pyörissäni ei ole ollut mitään ihmeellisyyksiä. Toistaiseksi olen pysytellyt perustavarassa ja pakkana on melkein poikkeuksetta ollut Shimanon XT, yleensä 11-34 koossa. Kokeilua olen tehnyt myös Ultegra 12-27 pakalla. Totesin sen sopivan ihan hyvin nopeaan maastoajoon ja lenkkikäyttöön, missä nopeudet eivät juuri vaihtele, eikä äkillisiä vaihtoja tarvitse tehdä. Tällöin vipuja joutuisi vääntämään äärilaidasta toiseen - välitykset kun ovat maantiepakassa tiheämmät. Välitykset maantiepakassa riittäisivät kyllä ihan hyvin. Ketjujen osalta eri malleja testanneena tein maastoajossa viime kesänä sellaisen huomion, että kevyemmistä ketjuista esim. Shimanon uusi Ultegra toimi kyllä ihan hyvin, mutta XTR:n maastoketju, joka on mallia hollow-pin, jumittui pinnistä pari kertaa ja pinni petti kokonaan pari kertaa, eli ketju katkesi. Ei siis mitään loistavia kokemuksia jäänyt. Mitään muuta ketjua en muista ajaessa aikaisemmin katkaisseeni. Eli ketjujen osalta ainakin XTR ja Dura-Ace CN-7901 ovat myöskin korkeamman hintansa puolesta jatkossa poissuljettuja vaihtoehtoja.

Aikaisemmin mainitsemien syiden lisäksi minulla ei ole ollut mitään tiettyä periaatetta kumman valtamerkin, Shimanon vai SRAMin komponentteja käytän. Molempien mallit toimivat jo perusversioista alkaen tarpeeksi hyvin ja luotettavasti kun asennuksen ja säädön tekee oikein. Itse olen huomannut, että paljon suurempi vaikutus vaihteensiirtäjien tuntumaan ja vaihtojen tarkkuuteen on vaijerien ja vaijerin kuorten kunnolla ja laadulla kuin niinkään itse vaihtajilla tai vaihteensiirtäjillä. Vaijereissa en ole lähtenyt keventämään, vaan olen molemmat pyörät koonnut käyttäen yhtenäistä kuorta vivuilta vaihtajalle ja käyttämällä alumiinisia kuoren päitä muovisten sijaan (eivät kulu kuten muoviset, jolloin säädöt muuttuu). Canyonissa tämä on ainoa tapa tehdä koko homma, mutta BeOnessa jouduin käyttämään nippusiteitä kuorten kiinnittämiseksi. Siihen kohtaan, missä rungossa vaijeri muuttuu avovedoksi, tehdyt alumiinistopparit olen myös porannut BeOnessa niin, että koko kuoren saa ujutettua niistä läpi. Varsinkin tuon BeOnen rungon (runko on täysin vastaava kuin esim. NoSaint MaxAri, jollainen minulla aikaisemmin oli) tavallaan huono ominaisuus on sen vaihtajien vaijereiden veto alakautta, eli emäputken ja keskiön alta. Alkuperäinen asennus, jossa vaijeri menee avovetona lähes koko matkan ja kiertää keskiön ali muovisen vaijeriohjurin kautta, ei yksinkertaisesti toiminut. Vaijeriin tuli kohtuuttomasti kitkaa ja esim. muta keskiön alla muutti vaihtotuntumaa ja tarkkuutta selvästi. 

Tällä kertaa blogikirjoitus rajoittui aika suppeasti pelkästään tuohon maastokaluston voimansiirtopuoleen - se kun on yleensä ollut kokonaisuus, jonka toimivuus on itselleni ollut tärkeää. Silloinhan sen huomaa kun se ei toimi. Kiekko- ja rengaspuolella olen samalla tavalla joutunut vähän yrityksen ja erehdyksen kautta päivittämään kalustoa viime aikoina, joten täytyy varmaan myöhemmin kirjoittaa vaikka siitä.

Maajoukkue kuulumisia

Osa 1

Maajoukkueella oli 5-8.1 vuoden ensimmäinen leiri. Minut kutsuttiin leirille, koska leiri oli tryout-leiri, jossa katsottiin, sitä, että ketä otetaan ja ketä poistetaan maajoukkuekuvioista. Itsehän en ole aikaisemnmin maajoukkueessa ollut, niin minulle leiri oli näytön paikka

Leiri alkoi torstaina klo 18. Ruokailtuamme oli aika tehdä pieni kävelylenkki. Lenkin jälkeen aika menikin oikeastaan karkkia syöden ja pyöristä ja niiden säädöistä keskustellen.

Huonosti nukutun yön jälkeen oli seuraavana aamuna vuorossa wattitesti. Wattitestissä ajettiin 20min täysiä ja mitattiin keskiwatit ja suhteutettiin ne painoon. Testin ensimmäiset 10min meni kevyesti pyöritellen. Jälkimmäiset 10min olikin melko tuskaista, vaikka watit olivat koko testin ajan suurinpiirtein samat. Wattbike houkutteli ajamaan alusta lujaa, mutta itse en siihen lankaan mennyt, sillä tiedän melko hyvin millä wattimäärillä jaksan ajaa mitäkin aikoja. Kun wattitesti oli ajettu oli lounaan vuoro. Hyvät sapuskat oli tarjolla, kuten Jämillä aina tahtoo olla. Lounaan jälkeen päiväunille ja sitten illalla ajamaan muutama tunti pyörällä. Mukavasti kului toinenkin päivä.

Kolmantena päivänä oli aamulla vuorossa hiihtoa tai pyöräilyä. Kumpaa nyt halusi tehdä. No lähdin sitten Pärssusen kanssa hiihtelemään. Muutaman tunnin jälkeen oli taas lounaan aika. Illalla olikin sitten pallopeljä Jämi-areenassa. Myös vakavahenkistä sumopainia oli ohjelmassa :)

                                         Kuva: Perttu Pärssinen
Viimeisenä eli neljäntenä päivänä oi ohjelmassa joko pyöräilyä tai hiihtoa. Menin taas hiihtämään, sillä hiihtää ei voi kuin talvella. Muutama tunti hiihtoa oli ohjelmassa. Hiihdon jälkeen lounas ja nokka kohtia kotia. Näin oli näytöt annettu ja nyt vain jännittämään pääsisikö sitä jopa maajoukkueeseen asti?

Noh, helmikuussa tuli sitten vastaus. Minut oli otettu maajoukkueeseen. "Ou-jea", ajattelin. Wattini oli siis riittänyt.

Osa 2

Päivät kului taas ja vuorossa oli uusi leiri. leiri järjestettiin 17-19.2, paikkana tuttu Jämi. Ei muuta kuin reikäfischerit autoon ja menoksi. Menin jo perjantaina hyvissä ajoin paikalle, suksia testaamaan. Olihan sitä tullut jostain syystä ilmottauduttua elämäni ekaan massahiihtoon, Jämi42:seen. Olihan siellä tosin leirikin samaan aikaan niin mikäs siinä.

Perjantaina oli vuorossa hiihtoa. Tunti kevyesti tuli kirmailtua. Olo oli ihan hyvä seuraavan päivän kisoja ajatellen. Illalla sitten taas Jämille syömään. Siellähän näkyikin kovakuntoisia hiihtäjiä. Joku vanhempi kapeaposkinen mies istuskeli Variksen Karin vieressä. Molemmilla oli hampurilaisateriat nenän alla. Pikaisen Googlen kuvahauttamisen jälkeen kävi selväksi, että Odd-Björn Hjelmesettihän se siinä ranskalaisia mutusteli.

Seuraavana aamuna olikin sitten vuorossa itse koitos, eli Jämi42. Lähdin itse kisaan luistelusuksilla ja sauvoilla. Monot oli perinteisen mallia. Nousua ilmoitettiin 411 metriä, joten ajattelin sitten mennä tasatyöntöä koko matkan. Olisihan mulla ollut Fischerin zerot, mutta ei oikein ollut kelit zeromaiset, niin ei niitä sitten ollut viisasta käyttää. Ei ole muutenkaa tuo perinteisen hiihto mun vahvinta alaa. No kisa lähti sitten käyntiin. Ekat 5km mentiin niin kovaa, että mietin jaksanko tätä vauhtia maaliin. Sykkeet pyöri ekalla 5km matkalla 180-190 tienoilla, eli 5-15 lyöntiä yli anakynnyksen. No ei tarvinnut kauaa miettiä, kun vauhti putosi jo keski vk alueelle. Ajattelin, että hyvä näin, sillä nyt jää loppuun enempi paukkuja. Eka puolisko meni siis aika kevyesti, alkua lukuunottamatta. Tokalla kierroksella oli jo pari nousua. Parissa jyrkimmässä oli pakko tykittää jo haarakäyntiä, sillä sauva upposi liikaa hankeen ja taipui muutenkin aivan liikaa, vieden tehoja. Juomahuolto pelasi hyvin, pientä säikähdystä lukuun ottamatta, kiitos Mountainbike team Finlandin! Nooh, sitten, kun oli enää 17km maaliin, niin ajattelin, että nyt täytyy ruveta kiristämään tahtia. Kiihdytys, rinnalle ja ohi oli taktiikka. Yhden ohi pääsin ja oikeassa kädessä tuntui olevan heinänkorsi. Sauva oli katkennut. Peli oli menetetty. Kisa oli ohi. Ukkoja tuli ohi. Loppu oli tullut.  Mutta EI. Ei tänne tultu luovuttamaan. Mieleen tuli video: minä en anna koskaan periksi. Sitten vaan itsensä kasaus ja eikun pellit auki. Ylämäet oli tustaa, tasasella pääsi johonkin, oli pelin nimi. Sauva upposi jatkuvalla syötöllä syvälle hankeen. Sauvasta katkesi siis, ehkä noin 30cm pätkä. 7km sitä näin kihnuutettiin, kunnes seuraavalla huoltopaikalla kysyin sauvaa. Onneksi sain joltain avuliaalta vanhalta mieheltä uuden sauvan. Sauva oli 20cm kyllä liian lyhyt, mutta ei kuitenkaan uponnut hankeen. Sitten vaan raivolla etiä päin. Muutama päänahka siinä ohitettiin, kunnes oltiinkin jo maalissa. Varis oli voittanut kisan Hjelmestin jäädessä niukasti toiseksi. Purilaisilla kulkee on nyt fakta.

                                         Kari Varis beats Odd-Björn Hjelmeset
                                         
Illalla olikin sitten vuorossa 3x20min vk vedot suksilla. Lähdin mukaan, koska kisassa en uskaltanut ottaa itsestäni kaikkea irti. Tunti lämpöä, vedot, tunti jäähyä, kaavalla mentiin. Tällä kertaa luistellen. Eka veto meni ihan hyvin. Tokan vedon päätteeksi oli jo pakko kaatua maahan lepäämään. Kolmas veto menikin sitten ihan hyvin. Olihan se rankka päivä. No onneksi ruokaa oli riittävästi. Loppuilta menikin sitten jukeboxin vieressä biljardia pelaillen.

Seuraavana aamuna olikin vuorossa sitten muutaman tunnin hiihtolenkki. Varuskunnalle ja takaisin oli päivän juttu. Menomatkalla myötätuuli ja tulomatkalla vastatuuli. Keksien voimalla siellä tykiteltiin. Lounaalle ja kotiin olikin loppupäivän ohjelma.

Voisi sanoa, että aika rankka viikonloppu. No, tästä on hyvä jatkaa kohti talven tulevia hiihtokisoja. Näyttää siltä, että olen nyt aika innostunut tuosta hiihtämisestä. Tiedä sitä sitten mihin se oikein vie??

Sisärengasvinkki

Maantiepyörässä varsinkin treeni- ja harrastuskäytössä monet käyttävät avorenkaita ja niihin tarvitaan sisärenkaat. Nykyisin on käytössä pääasiassa kahdesta materiaalista valmistettuja sisärenkaita: butyl- ja latexkumi. Butyylikumi on sitä perinteistä mustaa. Latex on värillinen. Alla olevassa kuvasssa näkyy latexkuminen, joka on jo ollut käytössä. Näihin latex kumisiin liittyy kuvassa näkyvä ongelma, joka aiheuttaa turhia rengasrikkoja. Sisärengas vulkanoituu (liimaantuu) päällysrenkaaseen kiinni. Kun renkaaseen pumpataan paineilmaa, kiinni vulkanoitunut rengas venyy vanteen puoleiselta osalta liikaa. Näin käyttäytyvä sisärengas voi paukahtaa rikki milloin tahansa.

Latexsisäkumin asennuksessa kannattaa käyttää mukana talkkia. Rengastalkkia saa edullisesti, mutta apteekista saatava professorin talkki kelpaa myös. Talkkia hierotaan sisärenkaaseen ennen asennusta. Talkki helpottaa asennusta ja estää sisärenkaan vulkanisoitumista.

 

Nälkäisten pyöräilijöiden ruokinta

Sain viikonloppuna tehtäväkseni laittaa ruoat muutamalle picarolaiselle raskaan lenkin jälkeen. Ajattelin, että ruoan on oltava monipuolista ja proteiinipitoista hyvän palautumisen edistämiseksi, joten päädyin laittamaan lohkoperunoita, vähärasvaista lihaa, runsaasti kasviksia ja jälkiruokarahkan. Ruokaa oli tehtävä melkoisen suuri määrä, sillä urheilijoilla on tunnetusti erittäin hyvä ruokahalu. Raaka-aineita meni arviolta seuraavat määrät: 4kg perunaa, 900g kalkkunaa, 1kg kiinankaalia, 800g ananasta, kilo maitorahkaa, 8-10 pientä passionhedelmää ja 4dl vähärasvaista ruokakermaa.
 

Perunat odottamassa paistamista

Kuusi kalkkunapalaa paketissaan

Salaattitarjonta

Kalkkunat työn alla

Koko ateria tarjolla

Annos noudatti ruokaympyrää hyvin

Jäliruokarahkaakin riitti mukavasti

Reseptit näille herkuille:
Lohkoperunat
400-700g raakaa perunaa per syöjä. Pilko perunat lohkoiksi. Mausta oman makusi mukaan ja lorauta tilkka öljyä perunoiden päälle. Itse suosin pippurimaustamista ja maustan pienen satsin perunoita kerrallaan kulhossa, jonne kippaan mausteita ja öljytilkan. Näin meneteltynä perunat saavat tasaisen maustekerroksen.
Nämä perunat kypsyvät 200 asteessa 1,5-2h ja ovat parhaimmillaan, kun pinta on saanut kunnolla rusehtavaa väriä, sillä silloin lohkot ovat kypsyneet pehmeiksi.

Kalkkunaleikkeet ja kastike
Nuijin leikkeet ohuemmiksi, sillä ne olivat melkoisen paksuja. Pintaan hieroin suolaa, valkosipulia, chiliä ja yrttimausteseosta. Leikkeitä paistoin pari minuuttia per puoli, jolloin pinta sai kauniin värin. Tämän jälkeen kaadoin pannulle ruokakermat ja maustoin kastikkeen parilla ruokalusikallisella hunajaa ja hyppysellisellä suolaa ja yrttimausteseosta. Seoksen suurustin hyppysellisellä vehnäjauhoja ja annoin hautua kunnolla.

Rahka
Valitsin ryppyisimmät passionhedelmät mitä löysin, sillä ne ovat kypsimpiä. Hedelmien sisuksen saa helpoiten käyttöön, kun lohkaisee hedelmät kahtia ja kaivaa hedelmälihan ja siemenet lusikalla. Sekotin hedelmäseoksen kiloon rahkaa ja lisäsin hyppysellisen sokeria ja runsaan määrän mansikkahilloa, sillä sitä oli Valtterin jemmassa vähintäänkin riittävästi.

Haaveita

Pyöräilyssäkin kaikesta nykyisestä nautinnosta ja kärsimyksestä huolimatta olisi hyvä olla tavoitteiden lisäksi myös suuria haaveita. Haaveilussa on se hyvä puoli, että sitä ei tarvitse kuitenkaan toteuttaa..Näin talvikautena se pyöräily ei aina ole sääolosuhteista johtuen kovin kaksista. Toki talvipyöräilyssäkin on puolensa. Mukavalla pakkaskelillä on kuivaa, ja suomalainen luonto näyttää kauneimmat puolensa. Kun täällä meillä on talvi, niin eteläisellä pallonpuoliskolla on silloin kesä. Koska me kaikki ihmiset olemme kuitenkin aika samanlaisia, niin eteläiselläkin pallonpuoliskollakin pyöräillään. Mikä olisikaan hienompaa kuin tehdä sinne silloin retki. Yhdestä retkestä olen itse ajoittain haaveillut. Chilessä Patagonian pohjoisosissa järjestetään aina helmikuun alussa Trans Andes Challence -maastopyöräilytapahtuma.

Tässä vähän haaveiluun materiaalia:

Mukavia videopätkiä löytyy myös täältä:

Kevättä ja kesää odotellessa...

Vinkkejä talviajeluun

Kovat pakkaset asettavat haasteita talviajeluun. Ilmakeulat ja iskarit päästävät helposti paineet pihalle kovemmissa pakkasissa, kuten tänään -24 asteessa Rebani teki. Mutta kuski kuitenkin pysyi lämpimänä, kiitos oikean varustautumisen.

Sähkölämmitteiset pohjalliset saattavat kuulostaa turhakkeelta, mutta minulle niistä on ollut apua. Viikko sitten tehty 2,5h lenkki 17 asteen pakkasessa ja tämänpäiväinen kolmetuntinen pakkasen ollessa 24-25 astetta asettivat pohjalliset todelliseen testiin. Käytössäni on Mematecin XL-mallin pohjalliset, joista löytyy myös Bikeradarin arvostelu täältä. Omistani maksoin päällisten kanssa noin 90 euroa. Ykkösteholla varpaat pysyvät hyvin sulina ja kohmeiset varpaat sulaa hetkessä kun laittaa täyden tehon päälle. Akkujen kanssa minulla ei ole ollut ongelmia, kun ne ovat päällisten taskuissa ja päälle tulee vielä kovilla pakkasilla tuulipuvunhousujen lahkeet. Ajelen talvellakin lukkopolkimilla, joten ajokenkiin tulee klossin kautta kylmää varsin tehokkaasti. Mutta pohjallisten lämmitysyksikkö on niillämain, missä on klossikin, joten tämä ehkäisee hyvin kohmettumista. Lämpöpohjallisia löytyy markkinoilta vaikka kuinka, esimerkiksi Motonetissäkin niitä on. Halvimmillaan niitä saa noin 40 eurolla.

Ajokenkiin menevä johto on littana, eikä tunnu jalan alla.

Mematecin päällisissä on tasku nilkassa akkua varten. Kärjen olen teipannut, että se pysyisi paremmin kengän päällä.

Tässä näkyy pohjallisen alapinta, lämmitysalue on pieni, mutta juuri siellä missä pitääkin.

Toinen talviajon mukavuuteen liittyvä asia on hengityksen suojaaminen. Kova pakkanen pistää keuhkot lujille myös terveillä ihmisillä. Astmaatikoille kovat pakkaset ovat painajainen. Mutta jos hengitysilman saa lämmitettyä ja pidettyä kosteana, niin talviurheilu ei ole ongelma. Suomalainen Jonas myy hengityksenlämmittimiä, mitkä VTT on testannut toimiviksi. Ja minulla käytössä oleva Jonasport malli on myös osoittautunut hintansa arvoiseksi. Ainoastaan istuvuudessa naamalle olisi parantamisen varaa, mutta muu toimivuus on todella hyvää. Kirpeäkään pakkanen ei tunnu miltään maskin kanssa ja pitkäkään lenkki ei tuo ikäviä tuntemuksia keuhkoihin.

Hengityksenlämmitin

Kolmas kriittinen paikka talviajossa on sormet. Minä pidän näillä pakkasilla näppini toimintakuntoisina alussormikkaita ja talviajohanskoja yhdistämällä. Käytössäni on talviajohanskoina Sinisalon lobster-tyyliset hanskat. Niissä jarrusormet ovat omassa kolossaan, jolloin nimettomällä ja pikkurillillä saa vielä pidettyä tangosta kiinni hyvin.

Sinisalo Lobster ja alussormikas

Pakkanen ei ole este, ainoastaan haaste!